sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Vertikaaliavanto ja kokkailua Enola Gayn kanssa




Edellisen pitkän vuoristoturneen jälkeen on ollut tyytyminen miniatyyriaktiviteetteihin. Kelvolliset kiipeilykelit nimittäin loppuivat Ginat-reissumme jälkeen kuin vivusta vääntäen. Sen jälkeen pientä touhuikkunaa on ollut sen verran, että olemme päässeet vakoilemaan hienoja sporttikallioita ja suksimaan päiväretkiä. Oli meillä yritystä löytää jääputouksia tuosta rajan takaa Sveitsistä, mutta Cascade dificil (Vaikea putous) oli sulanut kevätauringon voimasta lähes kokonaan, ja jatkoi sulamistaan koko sen ajan kun paikalla viihdyimme muuttuen entistä vaikeammaksi. Vedimme kirjaimellisesti vesiperän. Emme me pienistä vastoinkäymisistä taivu; taukopaikalla oli inspiroiva auringossa kylpevä siirtolohkare, johon oli ruuvattu kiviotteita ja jota oli pakko päästä kopaisemaan alppikengissä. Ne toimivat yllättävän hyvin boulderkenkinä - kumitossuilla heitän vesilintujäljitelmää.

Luppometsässä


Ihana kamala Sveitsin aurinko

'Alppipässi' kohtaa alppipässin

Olimme Johanin kanssa retkellä takapihan ikikuusikossa, johon olen jo aiemmista käynneistä huumaantuneena synnyttänyt vankan rakkaussuhteen. Nyt kun tiedän, että metsässä laiduntaa tokka uljassarvisia alppipukkeja, eivät tunteeni pääse väljähtymään. Ikimuistoinen kohtaaminen oli hämmentävä, koska polulle parkeeranneet pukit eivät antaneet eleelläkään meidän ymmärtää, että voisimme ne ohittaa. Päinvastoin, tokan alfauros kuopi muina miehinä sapuskoita lumesta, ja kun varovaisesti yritimme elehtiä läpikulkuaikomuksiamme, sarvipää otti vain tuimemman ilmeen. Jos pukilla olisi puhekyky se varmaan olisi kommentoinut Holkerimaiseen tapaan: Minä syön nyt varpuja. Neuvottelu meni sitten niin, että alfauros kipaisi polun vieressä köllöttävälle kivelle päälliköimään ja me livahdimme ohitse esittäen toivomuksen, ettei tämä kokisi meitä uhkana, vaan raukkamaisena reviirin ohittajana. Yhtään sen suurempana en itseäni kokenut tuon varmaan parisataa kiloa painavan sarvipään tontille astuessani.

Myöhemmin vuokraemännän kanssa keskustellessani sain kuulla, että olimme onnekkaita nähdessämme alppipässit; minulla kiertyi veitsi haavassa, koska olin unohtanut kameran kämpille. Kaiken lisäksi pukkien kohtaaminen tapahtui lumirajassa, jossa sarvipäät olisivat erottuneet taustasta, toisin kuin sulaa maata vasten kuvatessa, jolloin saa arvailla näkyykö kuvassa pässi vai pensas. Vannon, että käyn väijymässä lumien aikaan pässien havaintopaikalla kunnes saan ikuistettua ne kuva-apparaattini pikseleiksi.

Gourmet

Oleskeluamme ovat viime viikkoina leimanneet luonnollisesti erilaiset ulkoilupuuhat, mutta runsaasti superlatiiveja ovat keränneet myös hyvät syömiset ja juomiset. Emme me ole mitään monimutkaista laitelleet, mutta näillä raaka-aineilla ei vain voi mennä vikaan. Päivällisten top-vitonen on sattumanvaraisessa järjestyksessä:

- Vuohenjuusto (hermeettisen herkullinen), parsakaali, rucola -paistos
- Katkarapupiiras ja vuohenjuusto-munakoiso-parsakaalipiiras
- Herkkutattipasta
- Härkäpapupihvit pitaleivällä ja uunijuureksilla
- Sienirisotto (herkkutatin, Rapion ruishelmien, valkoviinin ja parmesaanin liitto vie tajun)

Boletus pinophillus = Männynherkkutatti

Viinejä on kokeiltu ristiin rastiin Ranskanmaata, joista olemme erityisesti viehättyneet paikallisiin Savoien alueen viineihin, sekä punkkuun että valkoiseen. Uusi maukas tuttavuus oli Gamay -rypäle, mutta ei paikallinen Chardonnay jäänyt juomatta sekään. Olutosastollakin olemme jaksaneet tunkeilla ihmispaljoudesta huolimatta. Kyynärpäätaktiikka on lennättänyt ostoskoriin paremmin valkoviinipaikkakuntana tunnetun Alsassin oluet, jotka ovat ansainneet monet hyväksyvät suunmaiskutukset. Eikä ole hullumpi Ranskalainen CH'TI olutkaan, joskin Alsace saa suuremmat pisteet vaahteramaisella Ambreèllaan.

Ensimmäinen kerta Painekattila Enola Gayn kanssa

Aamiaisrituaalit

Aamuun kuuluu heti heräämisen jälkeen ikkunaverhojen raottelu ja kelin katsominen. Viime päivinä ikkunasta on näkynyt harmaata tuhnua ja piha on saanut lumipeitteen. Laskijat kiittävät, kiipeilijät käärivät pyjaman hihat ja alkavat massiivisen aamiaisvalmistelun. Olemme näin lyhyessä ajassa urautuneet jo niin syvälle, että jokaiselle on muodostunut oma toimintareviiri, pöytäpaikoista ei tarvitse edes mainita. Johan on meidän munanpaistaja tai keittäjä, siis munamies. Toisinaan Johan laittaa aamupöpperössään kuoretkin pannulle, mutta emme me häntä siitä moiti. Juhan sydämenasiana on croissanttien toimitus, jonka hän hoitaa ihailtavan analyyttisesti testaamalla jatkuvasti uusia leipomoita. Omalla kontollani on vihannesten pesu ja esille saattaminen. Olen aina pitänyt salaattikuivuria turhakkeiden ylikunigattarena, mutta käytettyäni sitä täällä, olen joutunut peruuttamaan mielipiteestäni havaitessani miten näppärä vemputin tuo minihiukkaskiihdytin oikeastaan on.

Mainittujen lisäksi aamiaispöytäämme kuuluu tietenkin useampaa juustoa (mm. Tomme montagne, Tomme blanche, Brie), valikoima tuoreita juureen tehtyjä maalaisleipiä, vakavan riippuvuuden aiheuttanutta rucolaa, vihanneksia monta sorttia, jugurttia, mysliä ja kahvit Johanille ja minulle, Juhalle teetä ja sympatiaa kun ei ymmärrä aloittaa kahvin juontia.

Sininen on aamuhetki

Aamiaisen kesto vaihtelee kahdesta kolmeen tuntiin. Juha saattaa livahtaa palalta aiemmin, me Johanin kanssa jatkamme maailmanmenon ihmettelyä piiitkäään. Eilen seurasimme keittiön ikkunasta mustarastaiden pesutouhuja. Ensimmäinen mustarastas kylpi pienessä vesilätäkössä sydämensä kyllyydestä, kunnes tuli aggressiivinen lajitoveri ja ajoi sen toisaalle. Kun pukari oli päässyt kylpemisen makuun, saapui hänellekin noutaja, eikä auttanut rastaan kuin luikkia pensasaidan sisälle piiloon. Toisinaan taas seurailemme ikkunasta yläkerran vuokranantajaperheen Landya. Landy on 19 vuotias virkeä kissavanhus. Hän käppäilee pihalla useimmiten vessatarpeillaan, mutta myös katsastaakseen mitä pihapiirissä tapahtuu. Ranskalaisilla vuorillaliikkujilla olisi opittavaa Landyn vessatavoista, joihin kuuluu peittely kun toimitus on valmis. Muuan aamiaiskeskustelu (ei läheskään niin oleellinen kuin Landyn vessatavat) koski Yle Areenasta katsomaamme Työpahoinvointi-iltaa. En nyt kiusaa vatvomalla keskustelumme sisältöä, mutta kutsun mielelläni Matti Apusen ja muut taloususkovaiset kanssamme aamiaiselle lörpöttelemään hupsuja talouskasvuajatuksiaan.

Aamiaiskontemplaatio ja ranskalainen räntäsade

Työoloista kiinnostunutta huvitti taannoisella Vallorcinen randoreissulla paikallisen hotellin baarin henkilökunnan määrä ja tehot. Tiskin takana oli ensin kaksi tätiä, joista toinen asianmukaisesti siemaili valkoviiniä samanaikaisesti kun hoiti kommunikaatiotarvettaan ilmeisesti vakiasiakkaiden kanssa. Toiselle tädille yritin varovaisesti ehdottaa tilausta, mutta hänellä oli paperitöitä hoidettavanaan, eikä aikaa riittänyt kaakaon valmistukseen. Tovi myöhemmin tiskin takana pööpöili jo kolme työntekijää (kolmannellakin oli viinilasi huulilla), mutta jono pysyi paikallaan, samoin kaakaokone. Kun olin aikani seuraillut tehokolmikon touhuja virkoin ranskaksi jotain, mikä kerrankin taisi mennä nappiin ja sain tilattua kaksi isoa kaakaota. Tilanne oli tuttu männä vuosien Italian reissulta: Baarin työntekijöitä parveilee napanderit kourassa kuin kärpäsiä kesällä, asiakkaita on kaksi, eikä kumpikaan saa palvelua ennen kuin työntekijät ovat saaneet omat puhelut puhuttua ja kuulumiset vaihdettua kollegan kanssa. Ihailen paikallista työntekotapaa kaikessa tehottomuudessaan, koska se on sopivan inhimillinen ja työntekijöitä on tarpeeksi. Myöskään asiakas ei ole samanlaisessa kunigattaren asemassa kuin Suomessa vaan päinvastoin. Tämä näkyy siinä, että asiakas ei voi hyppiä silmille miten sattuu, on osattava käyttäytyä, jotta saisi palvelua.

Arkielo tässä kämpillä on leppoisaa, mutta se tuntuu kelpaavan paremmin ja ansaitulta, kun on hakenut kontrastia ärjännekärvistelystä. Täällä onkin kolme vuorille kaipaavaa alppipässiä, jotka hakevat lohtua seuraavaksi Cognen laaksosta Italian puolelta. Jospa sieltä löytyisi vettä siinä muodossa, missä jääkiipeilijä toivoisi sen olevan. Mutta jos Italiasta ei löydy kunnossa olevia putouksia, niin Kaffe Kimboa ja leivinuunissa paistettua pizzaa ainakin.

Kalsarit

Prinsessaindeksin ylitys Cognessa


Jatkan samaan syssyyn meidän Cognen jääkiipeilyretkestä. Siitä ei ole paljon kerrottavaa, pakitettiin Repentance -nimiseltä putoukselta ensimmäisen köydenpituuden kiivettyämme. Syy: H2O. Sitä tuli ja paljon. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä vetisemmäksi putous muuttui. Avantouinti on hauska laji, mutta jatkuessaan reilun tunnin pystysuoralla putouksella, joutuu arvioimaan onko itsestä siihen. Oma prinsessaindeksini paukkui sen verran, että olin varmaan ensimmäisenä kitisemässä alaslähtöä, eivätkä pojat vastustelleet. Edessä olisi ollut samaa avantouintia minimissään kolme köydenpituutta, ja jos olisi halunnut rehellisesti topittaa koko reitin, olisi vertikaaliavantoa jatkunut kuusi köydellistä.

L' atacco sulle cascade Repentance


Johan Repentancen alun jäähötteröllä

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Paska-alpinismia Ginatilla

Urpot bussissa

Jos on luonto vahvasti täällä Chamonixissä läsnä, niin on myös sitä ihmettelemään ja kokemaan tulleet matkailijat. Pääkadulla on ainainen joulu ja festarit kun kansa vaeltaa afteriin, shoppailemaan, ja sitten afteriin esittelemään ostoksiaan. Jurottavasta suomalaisesta tällainen hillitön karnevaalitunnelma alkaa ensimmäisen viikon jälkeen tuntua sen verran vieraalta, että päivittäinen kauppareittimme alkaa vähitellen kiertää yhä kauempaa keskustan hulinan. No tähän on tottuminen, jos täällä haluaa aikaansa viettää, ja ainahan voi paeta vuorille; paitsi ei lauantaisin, koska silloin kaikki lokaalit tekevät joukkopakonsa arjesta samoille vuorille. Tämän opimme Courtesin reissusta, mutta kun säätiedote lupaa viikonlopulle hyvää keliä, ja reitti on ilmeisen hyvässä kunnossa, löydämme taas itsemme lauantai-iltana täpötäydestä Argentieren majasta. Paitsi että tällä kertaa maja on vielä ruuhkaisempi, ja jos mahdollista, vieläkin roskaisempi. On kummallista kuinka ihmiset, jotka jaksavat tampata ja skinnata majalle eivät jaksa kantaa roskiaan pois.

Apua, nyt on hätä!


Onnistumme valtaamaan makuulaverin nurkan ja muutaman huovan. Illan kuluessa täyttyvät viimeisetkin vapaat lattianeliöt, ja kun nekään eivät enää riitä, myöhäisimmät kulkijat valtaavat makuusijoikseen pöydät ja penkit. Yö on nihkeä, päätä särkee ja oksettaa. Tilaa on niin vähän että kyljen kääntäminen on lähes mahdotonta. Kun kello soi kahdelta, olo on heikko, arvelen ettei tänään kiivettäisi metriäkään. Puoli majaa pomppaa ylös samalla kellonlyömällä. Juha on lähes varma siitä, että kaikki ovat lähdössä samalle reitille kuin me. Tunnelma ei ole paras mahdollinen. Emme pidä erityistä kiirettä, keittelemme vettä ja seuraamme hätäisimpien menoa. Otsalamput tuikkivat alhaalla jäätiköllä. Ginatille näyttäisi olevan menossa kolme köysistöä ennen meitä, loput valopäät leviävät muille reiteille. Olokin alkaa helpottaa kun saan aamukahvin juotua ja tarpeeksi raikasta ilmaa hiilidioksidin täyteisen yön jälkeen. Pitääkin nostaa kirves avannosta.

Droitesin pohjoisseinä

Ylitämme reunarailon kuuden aikaan ja siitä eteenpäin meininki paranee mitä ylemmäs nousemme. Reitti on helpossa kunnossa. Ainoat jupinat syntyvät ajoittain puhki ruuvatusta jäästä, kymmenistä paskakasoista ja liidivuorojen jaosta. Jälkimmäisen osalta Juha saa lopulta pisimmän tikun kun pääsee lidauttamaan hienon mikstarampin. Itse taas onnistun samalla pätkällä napauttamaan itseäni hakunvasaralla silmäkulmaan, tasan ei mene onni… Ständillä Juhan planeetat ovat viimeistään oijenneet aamun varjoisesta konjunktiosta ja kiipeily on kuulemma tosi mahtavaa, upeaa ja hienoa. Loppukin sujuu leppoisasti, vaikka juutun viimeisellä jyrkällä meidän edellä kiipeävän ja takaa tulevan köysistön väliseen ruuhkaan. Vähän kuin olisi Isorakan hiihtolenkillä.

Juha loppukinkamalla

Toppi

Olemme topissa viiden maissa, ja siitä alkaa loputtomalta tuntuva rappelointi. On jo täysin pimeää, kun rinne alkaa hiljalleen loiveta ja lopulta olemme reunarailon yli Talefren jäätiköllä. Couverclen maja on suoranainen idylli edellisen yön jälkeen. Kanssayöpyjiä on murto-osa Argentieren ruuhkasta.

Seuraavana päivänä heräilemme verkalleen ja räävimme lopuista eväistä pitkän aamiaisen. Paluumarssi Mer de Glacea alas Montenversin juna-asemalle ja alas Chamonixiin sujuu yllättävän hyvin, maisemat ovat niin upeat, että pohkeiden ja reisien kiputilatkin unohtuivat. Idylli säilyy Montenversin jääluolalle asti. Neonvaloilla koristeltu jääluola, jossa taustalla soi hissimusiikki, on absurdi paluu ihmisten ilmoille. Olemme moisesta Ullan kanssa sen verran närkästyneitä, että päätämme boikotoida koko asemaa ja kävellä alas laaksoon.

Kuriositeettina mainittakoon, että Montenversilla olevan jäätikönkorkeushistoriikin mukaan Mer de Glacen pinta on laskenut aseman kohdalla noin 30 metriä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana…

Ullan Paskamonologi

video

tiistai 15. helmikuuta 2011

Les Courtes North Face, Swiss Route, IV 3, 800m

Seikkailua jäätiköllä 5.-8.2.


Pohkeita hapottaa, yritän löytää hyvän lepoasennon jaloille samalla kun kierrän jääruuvia pois sokerisesta lumesta. Nytkähtävä köysi kiristyy ja matka jatkuu ylöspäin samalla sykkeellä mikä on toistunut tunnista toiseen. Lepoa tässä junassa ei tunneta kun veturilla on polttava menohalu. Seuraamme siis eteenpäin seikkailussa.


Valmiina vuorille

Chamonixin laakso kylpee auringon valossa, lunta on vähän eikä sitä ole satanut viikkoihin. Huhut kertovat, että ylhäällä vuorilla talvireitit ovat kunnossa ja nyt olisi oikea aika lähteä totuttelemaan ohueen ilmaan ja paikan meininkiin. Tasainen korkeapaine lupaa hyvän aikaikkunan, niin ei muuta kuin reput täyteen viiniä ja patonkia ja hissillä ylös. Valitsemme ensimmäiseksi reitiksi Argentieren jäätiköltä lähtevän Les Courtesin pohjois-seinämän Swiss Route:n. Luvassa olisi tarpeeksi helppoa, mutta kiipeilyllistä alppitouhua. Edessä on ensimmäinen pidempi reitti Alpeilla, edes lukemattomat Norjan reissut eivät anna kuin aavistuksen tulevasta. Autuaita ovat tietämättömät.

Kolmikkomme vaappui ylipakattujen reppujen kanssa kohti Eldoradoa vuorten keskellä, Argentieren majaa. Keli ja viikonloppu takasivat sen, ettei tarvinnut olla yksin missään. Houte Routen randolijat suksivat jäätiköllä spandekseissään ja alppinistit olivat vallanneet majan. Syykin on suoraan silmien edessä, vuoret, ja niiden rinteillä olevat maailmanluokan alppireitit. Majan talvihuoneeseen on pakkautunut 20-30 ihmistä kaikkine tavaroineen. Tarkkaa lukua on vaikea saada kun porukka tulee ja menee oman rytminsä mukaan. Ensimmäinen kello herättää jo keskiyöllä ja tasainen otsalamppujen virta alkaa soljua kohti pimeitä seinämiä. Öisellä vessakäynnillä lasken pelkästään Ginat -reitillä kuusi ihmismajakkaa. Miellyttävin kokemus oli herätä tyhjään majaan ja kääntää kylkeä hymyillen, onneksi meillä ei ole mikään kiire. Ainakaan nyt.


Argentieren maja

Day1. Tiedustelu. Itse kiipeily on vain huipentuma kaikesta säätämisestä, kyttäämisestä ja taustatyöstä, kuorrute kakun päällä. Nyt sitä kakkua oli hyvä valmistella hiihtämällä jäätiköllä auringossa ja kuikuilla tulevaa linjaa ja alastuloa. Helppo homma, ihan natinkia. Nestettä ja ruokaa koneeseen, niin jaksaa paukuttaa.


Päivän tavoite


Day2. Kiipeily. Herätys klo 03.00, reitin alla 05.00, reunarailon ylitys 06.00. Sitten se alkaa, loputon jalkojen ja käsien rytmittäminen, hakkujen ja rautojen narskunta tiiviissä alppijäässä ja –lumessa, ainoa tavoite päästä ylös mahdollisimman nopeasti ja turvallisesti. Johan vetää letkaa, tulemme Ullan kanssa perässä. Lumirännit vaihtuvat jääksi ja taas takaisin, välillä on jyrkkää, välillä taas loivempaa. Valo valtaa maiseman ja jäätikkö jää kauas alapuolelle. Pyrimme pitämään liikettä yllä, kamat vaihtavat omistajaa parilla ständillä, muuten mennään running belay. Olemme ainoa köysistö reitillä, muutenkin tuntuu että vuoret ovat meitä varten. Kuitenkin takaraivossa on tunne siitä, että miten pieni ihminen on luonnonvoimien rinnalla ja miten helposti homma voi mennä vikaan. Silmät ristiin ja aivot off, keskity. Hakku, jalka, hakku, jalka. Loputon mantra vuorihulluuteen sairastuneille. Onneksi luonto on sallivalla päällä ja antaa meidän kulkea hetken turvallisesti, ihmiselle täysin vieraassa elementissä. Metrien edetessä alkaa uskaltaa siirtää keskittymistä kiipeilyn ulkopuolisiin asioihin, maisema itsessään on jo yksi syy olla täällä. Vuoret kylpevät auringonvalossa täältä Välimerelle. Hyvä syy lisätä vauhtia että pääsee pois pohjois-seinän kylmyydestä. Topissa odottavat ruotsalaiskaksoset Anna ja Stina. Johan könyää ensimmäisenä huippuharjanteelle ja ottaa melkein osuman tuulessa leijailevasta paskapapeista. Ohuen ilman hapottama kroppa kiittää ansaitusta tauosta, nyt on vain päästävä alaspäin. Huippuharjannetta Courtesin toppiin ja tiputus laskeutumisränniin. Mont Blanc ja muut ärjänteet jäävät kylpemään valoon. Alaspäin kiipeäminen 500 kerkeuserometriä valmiilla askelmilla höttölumessa ei ole omasta mielestäni käsitys hauskasta lopetuksesta, mutta tällä mennään mitä on. Vihdoin pääsemme alas, köydet pakettiin ja sauvojen kautta kohti majaa. Olo on piesty ja hakattu, mutta vielä ei tule halluja tai kuulu ääniä, ollaan siis voiton puolella. Kolme tyytyväistä alppipässiä hymyilee otsalamppujen valossa.


Johan painaa menemään


Taitaa olla repsalad tiedossa


Näkymä topista Blancia ja Grandes Jorassesta kohti


Helppo hymyillä


Tankkaus


Day3. Takaisin laaksoon. Sana, joka kuvaa ärjännepäivän jälkeistä aamua on krapula. Turvottaa, janottaa, heikottaa ja kolottaa, mutta ei vituta. Tietää, että on tehnyt jotain ja ansainnut tulevat lepopäivät ja herkuttelun. Alpinismin paras hetki. Käytännössä meidän ja notkuvan ruokapöydän ja suihkun välillä on 1800 metriä alaspäin 15kg reput selässä kiipeilykenkiin viritetyissä lähestymissuksilla. Nyt tiedän miltä Bambista tuntui ottaa ensiaskeleet. Laiskana poroporvarina ja muutenkin tunnettuna riettailijana otin Montesin väliasemalta kabiinin alas laaksoon, kun Ulla ja Johan lähtivät puskemaan rinnettä alas. Kausikorttilaisena on helppoa. Oujee, ensimmäinen pidempi reitti takana, monta edessä.

Heippa kaikille!


torstai 10. helmikuuta 2011

Pihalla takapihalla

Ensimmäiset kiipeilyreitit on kopaistu ja ennen uusia voi kirjailla muutaman sanan mitä tähän mennessä on touhuttu.

Meidän Chamonixin ihana koti on kaiken alku- ja keskipiste. Keittiön ikkunasta näkyy Mont Blanc lähikukkuloineen ja kun kurkottaa kaulaa pikkuisen vielä, näkee melkein koko Blancin massiivin. Jos avaa vessan ikkunan, näkee eteläpuolen ikivanhat kuusimetsät ja Breventin hissivaijereiden seassa liitelevät varjolentäjät. Sää on ollut niin poutainen, että termiikkejä on purjeisiin riittänyt. Auringonpaiste on patistanut meidätkin pienestä matkustusväsymyksestä huolimatta ärjänteelle, ja aloitimme seikkailupainotteisen oleilumme lähes kotinurkalla liruvilta jääputouksilta. Putouksen juurella ja putouksella hikoillessamme lähetimme lämpimät ajatukset Korouoman pakkasessa kärvisteleville hakkukollegoillemme, emmekä enää lainkaan ihmettele, että täällä kiivetään jäätä spändeksit jalassa ja hikipanta otsalla. Jossain vaiheessa teki mieli valittaa lämpöhalvauksesta, mutta moitteet nieltiin kiltisti ja syytettiin liian tuhtia pukeutumista. Tähän vuodenaikaan Korouomassa saa kylmässä kärvistelyn lisäksi television kokoisia jääklönttejä päähän, täällä jää on niin sitkeää, että hakun teriä ei saa irti. Toisaalta täällä saa väistellä urealäiskiä ja jonottaa hienoimmille reiteille, kuten tulimme Argentieren majalla myöhemmin huomaamaan.

Kuumaa jääkiipeilyä

Kotoa ei ole pitkä matka klassikkotalvireiteille. Kuten Juha tulee tässä blogissa kirjoittamaan, seuraava retkikohde oli Argentieren jäätiköstä törröttävä vuorentöppyrä nimeltä Les Courtes, eritoten sen pohjoisseinä oli vertikaalimetreille ahneiden alppipässien ensimmäinen iso nousu. Tuolla reissulla mennä hujahti muutama päivä. Kotiin palattuamme kilisi punaviinilasi ja härkäpapupastakattilasta pystyi näkemään oman peilikuvansa. Nyt nopea jo hoksaa, että olemme roudanneet Suomesta omat eväät mukana. Meillä on Liperin myllyn grahamjauhoista lähtien Rapion ruishelmiin kaikki sellaiset herkut, joita arvelimme uuden kotimaamme tarjoavan nihkeästi. Ruispalat ja Saludopaketit jätettiin sentään matkasta, vaikka ranskalainen kahvi ei ikikuuna suomalaista päihitä. Vähän häpeillen on myönnettävä, että myös juustohöylä ja kananmunaleikkuri lähtivät matkaan. Molempia on tarvittu.

Palautumispäivän ratoksi Ulla ja Johan tekivät pienen metsäpromenadin vessan ikkunasta näkyvään ikikuusikkoon. Arvometsä takapihalla ei ole vähäpätöinen lenkkimaasto, semminkin kun iso osa alueen vanhoista metsistä on hakattu laskettelurinteiden ja ties minkä takia.

Ikikuusikossa

Meiltä on kymmenen minuutin kävelymatka Gaillandsin kalliokiipeilypaikalle, jonka visiteerasimme tänään torstaina. Oli aivan uskomatonta kiivetä auringonpaisteessa, hiki selässä noruen helmikuun toisella viikolla, jumpe. Muuten meno kalliolla oli kuin Ullanlinnanmäellä vappuna. Keväisestä karnevaalista bongasimme ostoskärryjä grillinään käyttävän ruotsalaisporukan, släklinella(=sellainen molemmista päistä n. metrin korkeuteen kiinnitettävä hihna jolla kävellään) huojuvan takkutukkakiipeilijän ja tietysti yrttejä öyhyyttävän täkäläisen kiipeilypariskunnan. Kiipeily ei ole Apinakallioksikin kutsutulla lähipaikalla kovin hääviä, mutta idea siitä että se on lähellä ja siellä voi hengailla teepaitasillaan keskellä talvea riittää saamaan suun maireaan hymyyn. Eikä nyt kannata muistaa, että talvi on näilläkin leveyksillä poikkeuksellisen lämmin - mikä lie syynä siihen?

Gaillandsin Sibylla


keskiviikko 9. helmikuuta 2011



Tervehdys Suomimaan asukit, täällä puhuu Alppipässi. Tähän nettipäiväkirjaan tutustuminen tarkoittaa sitä, että sattuu olemaan kiinnostunut kolmen Chamonixin laaksossa majailevan kuulumisista. Saattaa riveillä tai niiden välissä olla joskus satunnaisia havaintoja elämänmenosta ja ihmisistä yleisessäkin mielessä. Päivitystahti on varmasti verkkainen, mutta kompensoimme sen pitkillä ja rutkasti liioitelluilla tarinoilla.

Tervetuloa seuraamaan päiväkirjaa! video

Helsinki-Chamonix




(Näin alkuun viikon vanha lautalla kirjoitettu teksti)

Lähtökuopat

Olemme Travemünden lautalla kyntämässä Itämerta muiden elähtäneiden haahkojen kanssa. Mieleen nousee takaumia vielä pari päivää sitten vallinneesta lähtösähinästä. Kauan kaivattu uusi monipolttokeitin tuli postissa, mutta siitä puuttui liekinhajottaja. Lähtöön oli kaksi päivää, eikä posti kulkenut viikonloppuisin. Kauppias sanoi, että ilman hajottajaa kattilat palavat puhki ja liekki on tehoton (mikä paradoksi!). Kauppias soitteli ja kyseli onko sunnuntaina Helsinkiin menijöitä, joiden matkaan kapistuksen saisi. Pari tuttua ilmoittautui ja puhelinnumerot vaihdettiin. Espoossa asuva matkatoverimme lupasi hakea osan sunnuntaina ennen lautalle tuloa. Jännitti, osuvatko aikataulut kohdilleen. Sunnuntai-iltapäivänä Vuosaaren satamassa kohdattiin, ja liekinhajottaja pääsi sinne minne kuuluukin, Nissanin hanskalokeroon.

Saksassa on ankaran kielteinen suhtautuminen nastarenkaisiin ja sakkoja rapsuu helposti. Talvirenkaat pitää olla, eikä meillä ole intoa ostaa uusia kitkarenkaita. Ei auta kuin nyppiä vanhoista talvirenkaista nastat. Operaatio on hikinen, mutta kolmen tunnin ruuvimeisselöinnin jälkeen nastat lojuvat autotallin lattialla. Johanin ranne on jännetuppitulehduksen esiasteella, mutta tosimies kääntää tämän sortin koetukset sankaritarinoiksi. Ullalla on täysi työ muistaa mitä kiipeilyrojua otetaan mukaan ja mitä ei. Onneksi välppäsin suurimman osan kiipeilyvarusteista jo viikko sitten, ettei lähtöhässäkkää tarvitse vetkuttaa seikkailujatkojen teolla tai kamalottien öljyämisellä. Pakkaushuisketta riittää moneksi tunniksi ja se on aina yhtä p:stä, mutta touhu palkitaan suhteellisen hallitulla autokaaoksella. Lähtökuopat on kaivettu.

Lautalla

Takaisin lauttatunnelmiin. Koskaan ennen ei kiipeilymatkanteko ole ollut näin mukavuuden täyttämää. On seisovaa pöytää, klassikkotason lueskelua sängyllä maaten, leppoisaa istuskelua ja huolettomia keskusteluja säästä ja korttipeleistä. ’Aamulla’ heräsimme kuulutukseen, jossa ystävällisääninen risteilyisäntä toivotti meidät tervetulleeksi lounaalle. Olemme noutopöydän antimia ahtaessamme muistaneet toteuttaa suomalaista (ja näköjään myös saksalaista) buffetetikettiä, jonka mukaan samalle lautaselle mätetään alkupaloista jälkiruokaan kaikki mikä mahtuu, ja tätä toistetaan kunnes ravintolasta joutuu poistumaan kierien. Ah, mitä moukkain ökystelyä! Pakostakin muistuvat mieleen ne matkat, joilla on keskellä yötä lumi- tai vesisateessa etsitty telttapaikkaa jossain Pohjois-Norjan perukoilla, pystytetty se nälissään ja räpelletty kohmeisin sormin tulia jääkylmään trangiaan. Aamulla on saanut herätä pimeässä teltassa ja toistaa sama sormista tunnon vievä trangiaoperaatio. Vaikka ajoittain elosteleva matkustaminen tuntuu huijaukselta, mukavuusasteikolla mitattuna matkantekomme on loikannut kehitysportaikon alatasanteelta suoraan huipulle. Pikkuisen pelottaa, että kun antaa mukavuudelle pikkusormen, löytää itsensä Lofoottien talviseinien sijaan Hurtigruten risteilijän kristallivalaisimien alta katselemasta talvireittejä. Onneksi kukaan meistä ei perusta risteilymatkustamisesta, mikä johtunee aktiivisesta vapaa-ajanviettotavastamme. Tästä huolimatta rahtilaivan meno on ainakin näin sunnuntai-maanantaipäivinä ihan mukavaa ja tyystin erilaista kuin esimerkiksi Ruotsin laivalla. Kyse on enemmän paikasta toiseen siirtymisestä kuin hupiajelusta neonvaloreklaamien valaistuksessa.

Tähän aikaan vuodesta turistilaumat keräävät lomainspiraatioitaan työpaikoilla, joten laiva on käytännössä tyhjä muista matkustajista. Samasta syystä laivayhtiöllä on matalahintaisia tarjouspaketteja, ja maksoimme kolmesta henkilöstä ja kahdesta henkilöautosta yhteensä 390 euroa. Tietysti ruoka maksaa erikseen, mutta meidän ruokahalulla emme varmaan jää tappiolle siinäkään. Kun laskimme hintaa perinteiselle Ruotsin halki kulkevalle reitille, se olisi tullut Tanskan salmien ylityksineen kalliimmaksi kuin valitsemamme lauttamatka. Huokeaa hintaa suurempi hyöty on kuitenkin, ettei tarvitse ajaa. Meitä odottaa joka tapauksessa reilu tuhannen kilometrin ajomatka Travemündestä Hampurin kautta Chamonixiin, että mielellään sitä istuu paatin kyydissä elostelemassa.


Satunnaisia matkalaisia

Apropos, meitä elostelijoita on neljä. Me Johanin kanssa ja ystävämme Juha, joka jakaa Chamonixin asunnon kanssamme. Meillä on mukana myös ottolapsemme, joka aapui yllättäen pajukorissa, kuplamuoviin käärittynä ajelehdittuaan Niilin mutkissa. Rakastuimme tähän Infantiksi ristimäämme elefanttiin oitis ja vaikka hän ei ehkä valtakunnan kaunein olento olekaan, meillä riittää lähimmäisenrakkautta huolehtia Infantista. Hänestä kouliintuu ajan kanssa kelpo alppifantti.

Tutustuin muuan mukavaan perheen äitiin taannoisella yliopiston englanninkurssilla. Kun matkustaa Saksan lautalla sesongin ulkopuolella, ei tule ajatelleeksi, että tämä Rovaniemellä melkein naapurissa asuva perheen äiti on valinnut perheensä kanssa samat matkakuviot. Näin huvittavasti on käynyt ja olemme molemminpuolisesta ällistyksestä toettuamme virittäneet oivia keskusteluja näiden uusvanhojen tuttujemme kanssa. Lyhyessä ajassa olemme mm. tuominneet rovaniemeläisen uuden aallon arkkitehtuurin, jos kaikenkirjavia metallilasivirityksiä voi sellaiseksi kutsua. Ja jotta sattuma jaksaisi edelleen yllättää, tunnistin matkustajien joukosta myös muuan vanhan asiakkaan tunturikeskusajoilta. Nyt jos koskaan pitäisi lotota, mutta nyt ei ole sen aika. Nyt on aika jatkaa meren kyntämistä tuttujen ja tuntemattomien haahkojen kanssa ja muutaman tunnin kuluttua virittää pään sisäinen navigaattori Travemünde-Hampuri -taajuudelle, jotta löydämme seuraavan majoituskohteen, Jugendherberge auf dem Stintfangin.