Pihalla takapihalla

Ensimmäiset kiipeilyreitit on kopaistu ja ennen uusia voi kirjailla muutaman sanan mitä tähän mennessä on touhuttu.

Meidän Chamonixin ihana koti on kaiken alku- ja keskipiste. Keittiön ikkunasta näkyy Mont Blanc lähikukkuloineen ja kun kurkottaa kaulaa pikkuisen vielä, näkee melkein koko Blancin massiivin. Jos avaa vessan ikkunan, näkee eteläpuolen ikivanhat kuusimetsät ja Breventin hissivaijereiden seassa liitelevät varjolentäjät. Sää on ollut niin poutainen, että termiikkejä on purjeisiin riittänyt. Auringonpaiste on patistanut meidätkin pienestä matkustusväsymyksestä huolimatta ärjänteelle, ja aloitimme seikkailupainotteisen oleilumme lähes kotinurkalla liruvilta jääputouksilta. Putouksen juurella ja putouksella hikoillessamme lähetimme lämpimät ajatukset Korouoman pakkasessa kärvisteleville hakkukollegoillemme, emmekä enää lainkaan ihmettele, että täällä kiivetään jäätä spändeksit jalassa ja hikipanta otsalla. Jossain vaiheessa teki mieli valittaa lämpöhalvauksesta, mutta moitteet nieltiin kiltisti ja syytettiin liian tuhtia pukeutumista. Tähän vuodenaikaan Korouomassa saa kylmässä kärvistelyn lisäksi television kokoisia jääklönttejä päähän, täällä jää on niin sitkeää, että hakun teriä ei saa irti. Toisaalta täällä saa väistellä urealäiskiä ja jonottaa hienoimmille reiteille, kuten tulimme Argentieren majalla myöhemmin huomaamaan.

Kuumaa jääkiipeilyä

Kotoa ei ole pitkä matka klassikkotalvireiteille. Kuten Juha tulee tässä blogissa kirjoittamaan, seuraava retkikohde oli Argentieren jäätiköstä törröttävä vuorentöppyrä nimeltä Les Courtes, eritoten sen pohjoisseinä oli vertikaalimetreille ahneiden alppipässien ensimmäinen iso nousu. Tuolla reissulla mennä hujahti muutama päivä. Kotiin palattuamme kilisi punaviinilasi ja härkäpapupastakattilasta pystyi näkemään oman peilikuvansa. Nyt nopea jo hoksaa, että olemme roudanneet Suomesta omat eväät mukana. Meillä on Liperin myllyn grahamjauhoista lähtien Rapion ruishelmiin kaikki sellaiset herkut, joita arvelimme uuden kotimaamme tarjoavan nihkeästi. Ruispalat ja Saludopaketit jätettiin sentään matkasta, vaikka ranskalainen kahvi ei ikikuuna suomalaista päihitä. Vähän häpeillen on myönnettävä, että myös juustohöylä ja kananmunaleikkuri lähtivät matkaan. Molempia on tarvittu.

Palautumispäivän ratoksi Ulla ja Johan tekivät pienen metsäpromenadin vessan ikkunasta näkyvään ikikuusikkoon. Arvometsä takapihalla ei ole vähäpätöinen lenkkimaasto, semminkin kun iso osa alueen vanhoista metsistä on hakattu laskettelurinteiden ja ties minkä takia.

Ikikuusikossa

Meiltä on kymmenen minuutin kävelymatka Gaillandsin kalliokiipeilypaikalle, jonka visiteerasimme tänään torstaina. Oli aivan uskomatonta kiivetä auringonpaisteessa, hiki selässä noruen helmikuun toisella viikolla, jumpe. Muuten meno kalliolla oli kuin Ullanlinnanmäellä vappuna. Keväisestä karnevaalista bongasimme ostoskärryjä grillinään käyttävän ruotsalaisporukan, släklinella(=sellainen molemmista päistä n. metrin korkeuteen kiinnitettävä hihna jolla kävellään) huojuvan takkutukkakiipeilijän ja tietysti yrttejä öyhyyttävän täkäläisen kiipeilypariskunnan. Kiipeily ei ole Apinakallioksikin kutsutulla lähipaikalla kovin hääviä, mutta idea siitä että se on lähellä ja siellä voi hengailla teepaitasillaan keskellä talvea riittää saamaan suun maireaan hymyyn. Eikä nyt kannata muistaa, että talvi on näilläkin leveyksillä poikkeuksellisen lämmin - mikä lie syynä siihen?

Gaillandsin Sibylla