Vertikaaliavanto ja kokkailua Enola Gayn kanssa

Edellisen pitkän vuoristoturneen jälkeen on ollut tyytyminen miniatyyriaktiviteetteihin. Kelvolliset kiipeilykelit nimittäin loppuivat Ginat-reissumme jälkeen kuin vivusta vääntäen. Sen jälkeen pientä touhuikkunaa on ollut sen verran, että olemme päässeet vakoilemaan hienoja sporttikallioita ja suksimaan päiväretkiä. Oli meillä yritystä löytää jääputouksia tuosta rajan takaa Sveitsistä, mutta Cascade dificil (Vaikea putous) oli sulanut kevätauringon voimasta lähes kokonaan, ja jatkoi sulamistaan koko sen ajan kun paikalla viihdyimme muuttuen entistä vaikeammaksi. Vedimme kirjaimellisesti vesiperän. Emme me pienistä vastoinkäymisistä taivu; taukopaikalla oli inspiroiva auringossa kylpevä siirtolohkare, johon oli ruuvattu kiviotteita ja jota oli pakko päästä kopaisemaan alppikengissä. Ne toimivat yllättävän hyvin boulderkenkinä - kumitossuilla heitän vesilintujäljitelmää.

Luppometsässä


Ihana kamala Sveitsin aurinko

'Alppipässi' kohtaa alppipässin

Olimme Johanin kanssa retkellä takapihan ikikuusikossa, johon olen jo aiemmista käynneistä huumaantuneena synnyttänyt vankan rakkaussuhteen. Nyt kun tiedän, että metsässä laiduntaa tokka uljassarvisia alppipukkeja, eivät tunteeni pääse väljähtymään. Ikimuistoinen kohtaaminen oli hämmentävä, koska polulle parkeeranneet pukit eivät antaneet eleelläkään meidän ymmärtää, että voisimme ne ohittaa. Päinvastoin, tokan alfauros kuopi muina miehinä sapuskoita lumesta, ja kun varovaisesti yritimme elehtiä läpikulkuaikomuksiamme, sarvipää otti vain tuimemman ilmeen. Jos pukilla olisi puhekyky se varmaan olisi kommentoinut Holkerimaiseen tapaan: Minä syön nyt varpuja. Neuvottelu meni sitten niin, että alfauros kipaisi polun vieressä köllöttävälle kivelle päälliköimään ja me livahdimme ohitse esittäen toivomuksen, ettei tämä kokisi meitä uhkana, vaan raukkamaisena reviirin ohittajana. Yhtään sen suurempana en itseäni kokenut tuon varmaan parisataa kiloa painavan sarvipään tontille astuessani.

Myöhemmin vuokraemännän kanssa keskustellessani sain kuulla, että olimme onnekkaita nähdessämme alppipässit; minulla kiertyi veitsi haavassa, koska olin unohtanut kameran kämpille. Kaiken lisäksi pukkien kohtaaminen tapahtui lumirajassa, jossa sarvipäät olisivat erottuneet taustasta, toisin kuin sulaa maata vasten kuvatessa, jolloin saa arvailla näkyykö kuvassa pässi vai pensas. Vannon, että käyn väijymässä lumien aikaan pässien havaintopaikalla kunnes saan ikuistettua ne kuva-apparaattini pikseleiksi.

Gourmet

Oleskeluamme ovat viime viikkoina leimanneet luonnollisesti erilaiset ulkoilupuuhat, mutta runsaasti superlatiiveja ovat keränneet myös hyvät syömiset ja juomiset. Emme me ole mitään monimutkaista laitelleet, mutta näillä raaka-aineilla ei vain voi mennä vikaan. Päivällisten top-vitonen on sattumanvaraisessa järjestyksessä:

- Vuohenjuusto (hermeettisen herkullinen), parsakaali, rucola -paistos
- Katkarapupiiras ja vuohenjuusto-munakoiso-parsakaalipiiras
- Herkkutattipasta
- Härkäpapupihvit pitaleivällä ja uunijuureksilla
- Sienirisotto (herkkutatin, Rapion ruishelmien, valkoviinin ja parmesaanin liitto vie tajun)

Boletus pinophillus = Männynherkkutatti

Viinejä on kokeiltu ristiin rastiin Ranskanmaata, joista olemme erityisesti viehättyneet paikallisiin Savoien alueen viineihin, sekä punkkuun että valkoiseen. Uusi maukas tuttavuus oli Gamay -rypäle, mutta ei paikallinen Chardonnay jäänyt juomatta sekään. Olutosastollakin olemme jaksaneet tunkeilla ihmispaljoudesta huolimatta. Kyynärpäätaktiikka on lennättänyt ostoskoriin paremmin valkoviinipaikkakuntana tunnetun Alsassin oluet, jotka ovat ansainneet monet hyväksyvät suunmaiskutukset. Eikä ole hullumpi Ranskalainen CH'TI olutkaan, joskin Alsace saa suuremmat pisteet vaahteramaisella Ambreèllaan.

Ensimmäinen kerta Painekattila Enola Gayn kanssa

Aamiaisrituaalit

Aamuun kuuluu heti heräämisen jälkeen ikkunaverhojen raottelu ja kelin katsominen. Viime päivinä ikkunasta on näkynyt harmaata tuhnua ja piha on saanut lumipeitteen. Laskijat kiittävät, kiipeilijät käärivät pyjaman hihat ja alkavat massiivisen aamiaisvalmistelun. Olemme näin lyhyessä ajassa urautuneet jo niin syvälle, että jokaiselle on muodostunut oma toimintareviiri, pöytäpaikoista ei tarvitse edes mainita. Johan on meidän munanpaistaja tai keittäjä, siis munamies. Toisinaan Johan laittaa aamupöpperössään kuoretkin pannulle, mutta emme me häntä siitä moiti. Juhan sydämenasiana on croissanttien toimitus, jonka hän hoitaa ihailtavan analyyttisesti testaamalla jatkuvasti uusia leipomoita. Omalla kontollani on vihannesten pesu ja esille saattaminen. Olen aina pitänyt salaattikuivuria turhakkeiden ylikunigattarena, mutta käytettyäni sitä täällä, olen joutunut peruuttamaan mielipiteestäni havaitessani miten näppärä vemputin tuo minihiukkaskiihdytin oikeastaan on.

Mainittujen lisäksi aamiaispöytäämme kuuluu tietenkin useampaa juustoa (mm. Tomme montagne, Tomme blanche, Brie), valikoima tuoreita juureen tehtyjä maalaisleipiä, vakavan riippuvuuden aiheuttanutta rucolaa, vihanneksia monta sorttia, jugurttia, mysliä ja kahvit Johanille ja minulle, Juhalle teetä ja sympatiaa kun ei ymmärrä aloittaa kahvin juontia.

Sininen on aamuhetki

Aamiaisen kesto vaihtelee kahdesta kolmeen tuntiin. Juha saattaa livahtaa palalta aiemmin, me Johanin kanssa jatkamme maailmanmenon ihmettelyä piiitkäään. Eilen seurasimme keittiön ikkunasta mustarastaiden pesutouhuja. Ensimmäinen mustarastas kylpi pienessä vesilätäkössä sydämensä kyllyydestä, kunnes tuli aggressiivinen lajitoveri ja ajoi sen toisaalle. Kun pukari oli päässyt kylpemisen makuun, saapui hänellekin noutaja, eikä auttanut rastaan kuin luikkia pensasaidan sisälle piiloon. Toisinaan taas seurailemme ikkunasta yläkerran vuokranantajaperheen Landya. Landy on 19 vuotias virkeä kissavanhus. Hän käppäilee pihalla useimmiten vessatarpeillaan, mutta myös katsastaakseen mitä pihapiirissä tapahtuu. Ranskalaisilla vuorillaliikkujilla olisi opittavaa Landyn vessatavoista, joihin kuuluu peittely kun toimitus on valmis. Muuan aamiaiskeskustelu (ei läheskään niin oleellinen kuin Landyn vessatavat) koski Yle Areenasta katsomaamme Työpahoinvointi-iltaa. En nyt kiusaa vatvomalla keskustelumme sisältöä, mutta kutsun mielelläni Matti Apusen ja muut taloususkovaiset kanssamme aamiaiselle lörpöttelemään hupsuja talouskasvuajatuksiaan.

Aamiaiskontemplaatio ja ranskalainen räntäsade

Työoloista kiinnostunutta huvitti taannoisella Vallorcinen randoreissulla paikallisen hotellin baarin henkilökunnan määrä ja tehot. Tiskin takana oli ensin kaksi tätiä, joista toinen asianmukaisesti siemaili valkoviiniä samanaikaisesti kun hoiti kommunikaatiotarvettaan ilmeisesti vakiasiakkaiden kanssa. Toiselle tädille yritin varovaisesti ehdottaa tilausta, mutta hänellä oli paperitöitä hoidettavanaan, eikä aikaa riittänyt kaakaon valmistukseen. Tovi myöhemmin tiskin takana pööpöili jo kolme työntekijää (kolmannellakin oli viinilasi huulilla), mutta jono pysyi paikallaan, samoin kaakaokone. Kun olin aikani seuraillut tehokolmikon touhuja virkoin ranskaksi jotain, mikä kerrankin taisi mennä nappiin ja sain tilattua kaksi isoa kaakaota. Tilanne oli tuttu männä vuosien Italian reissulta: Baarin työntekijöitä parveilee napanderit kourassa kuin kärpäsiä kesällä, asiakkaita on kaksi, eikä kumpikaan saa palvelua ennen kuin työntekijät ovat saaneet omat puhelut puhuttua ja kuulumiset vaihdettua kollegan kanssa. Ihailen paikallista työntekotapaa kaikessa tehottomuudessaan, koska se on sopivan inhimillinen ja työntekijöitä on tarpeeksi. Myöskään asiakas ei ole samanlaisessa kunigattaren asemassa kuin Suomessa vaan päinvastoin. Tämä näkyy siinä, että asiakas ei voi hyppiä silmille miten sattuu, on osattava käyttäytyä, jotta saisi palvelua.

Arkielo tässä kämpillä on leppoisaa, mutta se tuntuu kelpaavan paremmin ja ansaitulta, kun on hakenut kontrastia ärjännekärvistelystä. Täällä onkin kolme vuorille kaipaavaa alppipässiä, jotka hakevat lohtua seuraavaksi Cognen laaksosta Italian puolelta. Jospa sieltä löytyisi vettä siinä muodossa, missä jääkiipeilijä toivoisi sen olevan. Mutta jos Italiasta ei löydy kunnossa olevia putouksia, niin Kaffe Kimboa ja leivinuunissa paistettua pizzaa ainakin.

Kalsarit

Prinsessaindeksin ylitys Cognessa

Jatkan samaan syssyyn meidän Cognen jääkiipeilyretkestä. Siitä ei ole paljon kerrottavaa, pakitettiin Repentance -nimiseltä putoukselta ensimmäisen köydenpituuden kiivettyämme. Syy: H2O. Sitä tuli ja paljon. Mitä pidemmälle päivä eteni, sitä vetisemmäksi putous muuttui. Avantouinti on hauska laji, mutta jatkuessaan reilun tunnin pystysuoralla putouksella, joutuu arvioimaan onko itsestä siihen. Oma prinsessaindeksini paukkui sen verran, että olin varmaan ensimmäisenä kitisemässä alaslähtöä, eivätkä pojat vastustelleet. Edessä olisi ollut samaa avantouintia minimissään kolme köydenpituutta, ja jos olisi halunnut rehellisesti topittaa koko reitin, olisi vertikaaliavantoa jatkunut kuusi köydellistä.

L' atacco sulle cascade Repentance

Johan Repentancen alun jäähötteröllä