keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Paska-alpinismia Ginatilla

Urpot bussissa

Jos on luonto vahvasti täällä Chamonixissä läsnä, niin on myös sitä ihmettelemään ja kokemaan tulleet matkailijat. Pääkadulla on ainainen joulu ja festarit kun kansa vaeltaa afteriin, shoppailemaan, ja sitten afteriin esittelemään ostoksiaan. Jurottavasta suomalaisesta tällainen hillitön karnevaalitunnelma alkaa ensimmäisen viikon jälkeen tuntua sen verran vieraalta, että päivittäinen kauppareittimme alkaa vähitellen kiertää yhä kauempaa keskustan hulinan. No tähän on tottuminen, jos täällä haluaa aikaansa viettää, ja ainahan voi paeta vuorille; paitsi ei lauantaisin, koska silloin kaikki lokaalit tekevät joukkopakonsa arjesta samoille vuorille. Tämän opimme Courtesin reissusta, mutta kun säätiedote lupaa viikonlopulle hyvää keliä, ja reitti on ilmeisen hyvässä kunnossa, löydämme taas itsemme lauantai-iltana täpötäydestä Argentieren majasta. Paitsi että tällä kertaa maja on vielä ruuhkaisempi, ja jos mahdollista, vieläkin roskaisempi. On kummallista kuinka ihmiset, jotka jaksavat tampata ja skinnata majalle eivät jaksa kantaa roskiaan pois.

Apua, nyt on hätä!


Onnistumme valtaamaan makuulaverin nurkan ja muutaman huovan. Illan kuluessa täyttyvät viimeisetkin vapaat lattianeliöt, ja kun nekään eivät enää riitä, myöhäisimmät kulkijat valtaavat makuusijoikseen pöydät ja penkit. Yö on nihkeä, päätä särkee ja oksettaa. Tilaa on niin vähän että kyljen kääntäminen on lähes mahdotonta. Kun kello soi kahdelta, olo on heikko, arvelen ettei tänään kiivettäisi metriäkään. Puoli majaa pomppaa ylös samalla kellonlyömällä. Juha on lähes varma siitä, että kaikki ovat lähdössä samalle reitille kuin me. Tunnelma ei ole paras mahdollinen. Emme pidä erityistä kiirettä, keittelemme vettä ja seuraamme hätäisimpien menoa. Otsalamput tuikkivat alhaalla jäätiköllä. Ginatille näyttäisi olevan menossa kolme köysistöä ennen meitä, loput valopäät leviävät muille reiteille. Olokin alkaa helpottaa kun saan aamukahvin juotua ja tarpeeksi raikasta ilmaa hiilidioksidin täyteisen yön jälkeen. Pitääkin nostaa kirves avannosta.

Droitesin pohjoisseinä

Ylitämme reunarailon kuuden aikaan ja siitä eteenpäin meininki paranee mitä ylemmäs nousemme. Reitti on helpossa kunnossa. Ainoat jupinat syntyvät ajoittain puhki ruuvatusta jäästä, kymmenistä paskakasoista ja liidivuorojen jaosta. Jälkimmäisen osalta Juha saa lopulta pisimmän tikun kun pääsee lidauttamaan hienon mikstarampin. Itse taas onnistun samalla pätkällä napauttamaan itseäni hakunvasaralla silmäkulmaan, tasan ei mene onni… Ständillä Juhan planeetat ovat viimeistään oijenneet aamun varjoisesta konjunktiosta ja kiipeily on kuulemma tosi mahtavaa, upeaa ja hienoa. Loppukin sujuu leppoisasti, vaikka juutun viimeisellä jyrkällä meidän edellä kiipeävän ja takaa tulevan köysistön väliseen ruuhkaan. Vähän kuin olisi Isorakan hiihtolenkillä.

Juha loppukinkamalla

Toppi

Olemme topissa viiden maissa, ja siitä alkaa loputtomalta tuntuva rappelointi. On jo täysin pimeää, kun rinne alkaa hiljalleen loiveta ja lopulta olemme reunarailon yli Talefren jäätiköllä. Couverclen maja on suoranainen idylli edellisen yön jälkeen. Kanssayöpyjiä on murto-osa Argentieren ruuhkasta.

Seuraavana päivänä heräilemme verkalleen ja räävimme lopuista eväistä pitkän aamiaisen. Paluumarssi Mer de Glacea alas Montenversin juna-asemalle ja alas Chamonixiin sujuu yllättävän hyvin, maisemat ovat niin upeat, että pohkeiden ja reisien kiputilatkin unohtuivat. Idylli säilyy Montenversin jääluolalle asti. Neonvaloilla koristeltu jääluola, jossa taustalla soi hissimusiikki, on absurdi paluu ihmisten ilmoille. Olemme moisesta Ullan kanssa sen verran närkästyneitä, että päätämme boikotoida koko asemaa ja kävellä alas laaksoon.

Kuriositeettina mainittakoon, että Montenversilla olevan jäätikönkorkeushistoriikin mukaan Mer de Glacen pinta on laskenut aseman kohdalla noin 30 metriä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana…

Ullan Paskamonologi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti